Iridaceae. Kurjenmiekkakasvit.

Iris pseudacorus L., Keltainen kurjenmiekka.

Iris (kr) = sateenkaari (kukkien monivärisyys eri lajeilla); pseudacorus (kr) sanoista pseudo = vale-, väärä ja acorus = kalmus (valekalmus, juurakko samantapainen kuin kalmojuurella).

Monivuotinen, 70—120 sm korkea ruoho. Mukulamaisen juurakon leikkauspinta ruskeanpunainen. Lehdet tasasoukat, syrjittäisasenteiset, miekkamaiset. Kukat keltaiset; verholehdet suuret, alaspäin kaartuvat; terälehdet pystyt, pienet; heteitä 3 luotin liuskojen alla; luotin liuskat isot, terämäiset. VI, VII. Matalassa rantavedessä verraten yleinen. Tavataan Pohjois-Pohjanmaalle saakka. Levinneisyys: Eurooppa, Aasia.

Juurakossa on kokoomukseltaan tuntematonta ja vähän tutkittua, voimakkaasti ärsyttävää ainetta, joka aiheuttaa ylenantoa, vatsakipuja ja verisen ripulin.

Juurakkoa sanotaan myös valekalmukseksi. Sitä on käytetty kansan keskuudessa nenä- ja rakkoverenvuotoa vastaan, yskässä ja ulostusaineena. Kasvin siemeniä sanotaan hyvänmakuisiksi ja väitetään vatsaa vahvistaviksi. Lönnrot antaa kasvin käytöstä seuraavan reseptin: »Juuri tuoreena karvas, tympeä ja ulostava vähemminki nautittuna. Annos 6—8 herneen vertaa. Kuivana kadottaa enimmän voimansa ja muuttuu hajahtavaksi. Hyödyttävä vilustusyskässä, vesitaudissa [nestekertymä]. Sekoitetaan tav. raparperilla t. ulostinsuolalla. Taikka leikellään tuoretta juurta lohkoiksi, pannaan viiniin tahi hyvään olueen ja nautitaan siitä sekoa 1—2 ruokalusikallista tarpeen mukaan. Puserrusmehua taidetaan myös antaa 40—50 tippaa. Alusta aina nautitaan vähemmin, sillä juuri on kovin ulostavaa.» Kukista saadaan viinietikan kanssa keltaväriä.

Suomen myrkylliset ja lääkekasvit, 1936, kirjoittaneet Sulo Cantell sekä Väinö Saarnio.