Umbelliferae. Putkikasvit.
Cicuta virosa L., Myrkkykeiso. ††
Cicuta aquatica Gesner, Cicutaria aquatica Lam., Coriandrum cicuta Roth. Käärmeenputki, myrkkyjuuri, myrkkyputki, villiputki.
Cicuta = roomalaisten käyttämä nimitys; virosa (lat) = voimakkaasti haiseva (juurakko), myös myrkyllinen (virus = myrkky).
Monivuotinen, 50—150 sm korkea, kalju putki. Juurakko paksu, liereä, valkea—vaaleanruskea, sisältä poikittain onttolokeroinen; lokeroissa ilmassa keltaiseksi muuttuvaa, pahalta haisevaa nestettä. Putkivarsi joskus alaosastaan punertava, yläosassaan runsashaarainen. Lehdet suuret, 2—3 kertaan parilehtiset; lehdykät 3—5 sm pitkät, 5—10 mm leveät, tasasoukan suikeat, terävästi sahalaitaiset. Kukat valkeat, jopa 10 sm leveissä, kerrotuissa sarjoissa. Terät vastaherttaiset. Emäsarjat suojuksettomat, pikkusarjat suojukselliset. Lohkohedelmä 2-lohkoinen, melkein pallonpyöreä, vihreänruskea; hedelmykset melkein puolipalleroiset. VII, VIII. Mutahaudoissa, lampien ja järvien savikko- ja mutarannoilla, vetisillä niityillä j.n.e.; koko maassa yleinen. Levinneisyys: Eurooppa, Pohjois-Aasia.
Hyvin myrkyllinen. Kaikissa kasvinosissa on myrkyllistä, typetöntä, amorfista cicutoksinia, enimmin juurakossa (0,2 %), jonka vielä sanotaan olevan myrkyllisimmän keväällä. Sen lisäksi on juurakossa erästä eetteristä öljyä ja vielä tutkimatonta, haihtuvaa, voimakashajuista cicutini-alkaloidia.
Cicutoksini on tyypillinen kouristusmyrkky, joka ydinjatkokseen vaikuttamalla tuottaa kloonisia kouristuksia.
Joskin cicutoksini on vaikeasti liukeneva, niin myrkytysoireet esiintyvät jo muutamien minuuttien kuluttua keison nauttimisesta: polttoa suussa, nielemisvaikeuksia, kielenkankeutta, syljeneritystä, pahoinvointi, ylenanto, ankarat vatsakivut, sydämen tykytys, huimaus, tajuttomuus ja sitten sangen ankarat klooniset (kaatumataudintapaiset) kouristukset, joiden aikana suusta tulee vihreää, jopa veristäkin vaahtoa; hampaat kiristyvät ja hengitys taukoaa ajoittaisesti, josta johtuu limakalvojen sinerrystä. Sitten seuraa keskushermoston lamaannus ja kuolema hengityselinten lamaannukseen enintään 10—14 tunnin kuluttua, harvemmin tukehtumiseen kauan kestävän kouristuskohtauksen aikana.
Myrkytyksiä on sattunut, kun keison juurakkoa on pidetty sellerin tai persiljan juurena ja lehtiä persiljan (!) lehtinä. Meillä ovat useimmat myrkytyskuoleman tapaukset esiintyneet lasten keskuudessa, jotka ovat syöneet löytämiään meheviä ja imelänäiteliä keison juurakoita. Näiden myrkyllisyys ei katoa edes kuivuessakaan. Karjan, varsinkin lehmien, kuolemaan päättyvät myrkytykset eivät meillä ole myöskään harvinaisia. »Muutamat sanovat pienempien vesienki juuresta myrkylliseksi ja karjalle vaaralliseksi tulevan», sanoo Lönnrot. — Vähimmin vahingoittaa myrkkykeiso kotieläimistä sikoja.
Toipumistoiveet ovat hyvin huonot. Noin puolet myrkytyksistä päättyvät kuolemaan. Yksi juurakko on aikuiselle tappava.
Myrkytyksen hoidossa tyhjennetään ja huuhdotaan heti mahalaukku, annetaan eläinhiiltä, hätätilassa parkkiainepitoisia juomia, kuten tammenterhokahvia, mustaa kahvia, tai teetä. Kouristusasteella käytetään narkooseja (kloroformi-eetteriä), lamaannusasteella virkistysaineita ja myös tekohengitystä.
Lääketieteellistä käyttöä ei keisolla enää ole, ja vähäinen sen merkitys lääkkeenä on kansankin keskuudessa. Sinänsä tai rasvan kanssa voiteeksi keitettynä on keison juurakkoa joskus käytetty ulkonaisesti jäsenkolotuksissa ja pitkällisissä ihosairauksissa, esim. Siperiassa syfiliittisiin ajoksiin [paise]. Norjassa on keisoa käytetty sisällisesti lääkkeenä kihdissä ja reumatismissa. — Kamtshatkassa käytetään myrkkykeisoa nuolimyrkyn valmistukseen.
Suomen myrkylliset ja lääkekasvit, 1936, kirjoittaneet Sulo Cantell sekä Väinö Saarnio.
