Lycopodiaceae. Liekokasvit.

Lycopodium clavatum L., Katinlieko.

Lycopodium sanoista lykos (kr) = susi ja podium (lat) = jalka (varren päässä olevat haarat muistuttavat sudenkäpälää); clavatum sanasta clava (lat) = nuija (itiöpesäketähkän muoto).

Varsi suikertava, yli 1 ½: kin m pitkä, liereä, haarainen. Lehdet varrella hajalliset, kapeat, kärjessään pitkään karvaan päättyvät, ehyt- tai sahalaitaiset. Itiöpesäketähkiä haarain päissä tavallisesti kaksi, pitkään perään kiinnittyneinä. VII, VIII. Erilaisissa metsissä yleinen koko maassa. Levinneisyys: Eurooppa, Aasia, Amerikka, Afrikka, Australia.

Itiöissä on rasvaöljyä (40—50 %), polleninia (hiilihydraattia, 45 %) ja sokeria (3 %).

Tragus mainitsee v. 1546 kasvin nimellä Muscus terrestris. Dodonaeus antoi sille nimeksi Lycopodium eli Pes lupi (suden jalka). Nykyään itiöt ovat rohdoksena nimeltään Lycopodium.

Aikaisemmin käytettiin Lycopodium-rohdosta. lääketieteessä sisällisesti 1—4 gramman annoksin kouristuksia hillitsevänä lääkkeenä, etenkin rakkokatarrissa, valmistamalla itiöitä veteen survoen »lycopodium-emulsiota». Nykyään itiöitä pääasiallisesti käytetään pillerien sirote jauheena, mutta myös ulkonaisesti joko sinänsä sirotejauheena tai sinkkioksidiin sekoitettuina hiertymiin ja makuuhaavoihin sekä lapsille että aikuisille ja lisäksi niljaisissa ihottumissa. Viimevuosisadan alussa koko kasvia käytettiin myös infuusina munuais- ja rakkosairauksissa sekä rakkokouristuksissa, joihin oli yhtynyt virtsapakotus ja vesiumpi.

Virtsaelinten sairauksissa on itiöitä käytetty kansan keskuudessa jo kauan ennen kuin lääketiede ryhtyi niitä soveltamaan 17. vuosisadalla. Kansanomaisia nimityksiä itiöille ovat matojauho ja kärpäsruuti, ja niitä on Lönnrotin mukaan käytetty »nilkisyyteen eli ihottumiseen (heltymiseen); tuleen viskattuna leimahtaa palamaan ja käytetään sen tähden leikkitulituksiin. Lonkeroista punotaan lattiamattoja.» Mattojen sanotaan olevan kestäviä.

Rohdosta saadaan siten, että tähkät kerätään loppukesällä niiden värin ollessa rikinkeltaisen ja kuivataan huoneessa, jossa ei asuta, ullakolla tai miedossa leivinuunin lämmössä, jonka jälkeen niistä karistellaan hienona, keltaisena jauhona erittyvät itiöt. Nämä puhdistetaan sitten roskista hienon karvaseulan läpi siivilöimällä. Puhtaan katinliekopölyn tulee »valua» kevyesti astiasta toiseen siten, etteivät hiukkaset tartu toisiinsa.

Lycopodium annotinum L., Riidenlieko,
Lycopodium complanatum L., Keltalieko.

Edellisellä lajilla ovat tähkät yksinäiset, perättömät; haarat liereät ja lehdet siirottavat, ilman karvakärkeä. Jälkimmäisen lajin tähkät ovat pitkäperäiset, tavallisesti parittain yhdessä; haarat litteät ja lehdet kaksipuolisesti vastakkaiset. VII, VIII.

Kummankin lajin itiöitä käytetään kuten katinlieonkin Lycopodium-rohdoksena.

Lycopodium selago L., Ketunlieko. †

Eroaa kaikista muista liekolajeista siinä, että varsi on koheneva tai melkein pysty ja että itiöpesäkkeet sijaitsevat varsilehtien hangoissa eivätkä tähkissä. Varren pituus 9—30 sm. VI—IX. Kosteissa, sammaleisissa metsissä, letoilla, tuntureilla; yleinen koko maassa. Levinneisyys: Eurooppa.

Myrkyllinen. Ketunlieko on katkeran makuinen. Siinä on erästä myrkyllistä alkaloidia, lykopodinia.

Ennen käytettiin koko kasvia lääketieteessä nimillä Muscus catharticus ja Herba selaginis voimakkaasti ulostuttavana ja kuukautisia edistävänä rohdoksena.

Kansan keskuudessa ketunliekoa on käytetty oksetusaineena ja matorohtona. Lönnrot mainitsee siitä: »On kovin ulostuttava, raastava, sisälliseen käytäntöön vaarallinen. Keitevesi ulkonaisesti käytetty kiitetään peräyttävän mustelmia ja ajettumia lankeamisesta ja loukkaamisesta.» Rosendahl sanoo kansan käyttävän sitä eläimille ihottumiin. Keitevesi hävittää myös syöpäläiset yhdellä pesulla.

Suomen myrkylliset ja lääkekasvit, 1936, kirjoittaneet Sulo Cantell sekä Väinö Saarnio.