Vaccinium myrtillus L., Mustikka.
Myrtillus nigra Gil.
Mustikan kypsissä marjoissa on omena- ja sitruunahappoa (1 %), sokeria (10—20 %) parkkiaineita (7 %), pektiniä ja myrtillini-väriaineglykosidia. Lehdissä on parkkiaineita pienessä määrässä, kiinahappoa, hedelmähappoja, kuten marjoissa, ja arbutinia.
Parkkiaineitten vaikutuksista tehtiin selkoa jo tammen yhteydessä s. 82; arbutinista sianpuolukan yhteydessä s. 199.—Pektini kuuluu limapitoisiin aineisiin, joista puhuttiin kämmekkäkasveja käsiteltäessä s. 77.
Kansan keskuudessa on mustikoilla, Fructus myrtilli ja mustikan lehdillä, Folia myrtilli, ollut lääkkeenä suuri arvo. Kuivattuina ja muhennokseksi tai tuoreeltaan keitettyinä ovat marjat suosittuja lievissä ripuleissa ja varsinkin lasten suolistohäiriöissä. Mustikkalehtiteetä juodaan rakon heikkoudessa ja pitkällisessä keuhkoputkikatarrissa. Mustikkamehua käytetään juomana kuumeessa.
Vanhemmille ihmisille, jotka kärsivät pitkällisestä paksunsuolen katarrista, on suositeltu säännöllistä mustikkaviinin nauttimista. Mustikkaviini on hyvin valmistettuna ja tarpeeksi kauan varastoituna oltuaan hyvän burgundiviinin veroinen.—Mustikan varpuja on käytetty parkitsemiseen ja marjoja myös värjäykseen.
Marjat on kerättävä täysin kypsinä ja puhdistettava tarkasti kaikista vieraista aineista. Niiden kuivattaminen tapahtuu joko auringossa ilmavalla paikalla, jolloin marjat levitetään ohkaisiin kerroksiin, esim. paperille, tai kuivauslaitoksessa aluksi 30—40° lämmössä, joka kohotetaan vähitellen 70—75°:seen; tässä niitä pidetään noin tunnin aika. Sen jälkeen alennetaan lämpö jälleen 40—50°seen marjain kuivumiseen saakka. Kuivatus kuivauslaitteessa kestää noin 5—6 tuntia. Täysin kuivat marjat säilytetään puuastioissa tai vasuissa, kuivassa paikassa. 100 kilosta tuoreita mustikoita saadaan noin 16—17 kg kuivia.
Suomen myrkylliset ja lääkekasvit, 1936, kirjoittaneet Sulo Cantell sekä Väinö Saarnio.
