Tupakka.

"Parta halki ja sikaarit suihin."
(Hämäläinen sananparsi.)

Voidaanko maassamme tuottaa hyvää tupakkaa?

Tupakan lajikekysymys.

Kylvö ja taimien kasvatus.

Maalaji, maan muokkaus ja lannoitus.

Taimien istutus ja hoito.

Sadon korjuu ja kuivattaminen.

Hiostaminen ja maustaminen.

Tupakan korvikkeet.

Korviketupakan hiostaminen.

Korvikkeesta korviketta.

"Tupakan kotimaa on Amerika, jossa vielä nykyisin kasvaa paras laji. Virginian maalla ei kasvateta mitään viljaa niin paljon kuin tupakkaa ja sitä viedään sieltä muihin maihin. Amerikan vanhat asukkaat olivat ensimmäisiä tupakan polttajia ja pitivät sitä tapaa jo ennen kuin sinne tuli ihmisiä Euroopasta. Koska he tekivät liittoa ja rauhaa keskenään, taikka pitivät ystävällisiä kokouksia, niin he polttivat yhtä piippua, joka meni kädestä käteen ja jokainen veti muutaman savun. Tämä oli rauhanpiippu. Europalaisten täytyi heidän seuroissansa pitää samaa tapaa, sillä muutoin ei ollut rauha eikä ystävyys vahva ja siitä he oppivat tupakkaa polttamaan. Kerran tapahtui, että mustanruskea indialainen sytytti piippunsa, veti ensin itse savuja ja tarjosi sitten piippua sotamiehelle, joka oli vasta tullut Europasta eikä tuntenut maan tapaa, niin sotamies luuli indialaista piruksi ja vastasi sentähden: 'Paljo kiitoksia herra perkele, en minä syö tulda!' Amerikasta tuli tupakka Englantiin ja Rankriikkiin."

Näin kertoi 1830-luvulla ilmestynyt lehti "Sanansaattaja Viipurista" eurooppalaisten ensimmäisestä kosketuksesta tupakkaan.. Se tapahtui vuonna 1492, kun Kolumbuksen retkikunta saapui Guanahaniin Keski-Amerikkaan. Alkuasukkaat käyttivät tästä oudosta nautintoaineesta nimitystä tapaco. Huolimatta siitä, etteivät Kolumbuksen retkeläiset aluksi halunneet "syödä tulda", kiinnosti tämä uusi nautintoaine kuitenkin eurooppalaisia siinä määrin, että he varsin pian tottuivat "savua hengittämään".

Kolumbuksen retkeä seuranneet lähetyssaarnaajat tiesivät kertoa tupakan ihmeellisistä ominaisuuksista, sillä saattoi nim. parantaa erään pahan taudin, joten sitä ruvettiin ahkerasti viljelemään Euroopankin yrttitarhoissa lääkekasvina. Näin kerrotaan tapahtuneen Lissabonissa v. 1518. Sieltä Ranskan Portugalin lähettiläs Jean Nicot lähetti tupakansiemeniä Pariisiin v. 1560, missä leskikuningatar Katarina Medici harrasti sekä lääkekasvien viljelyä että myrkkyjen valmistamista. Näin joutui tupakkakin eli "lähettilään yrtti" pian tunnetuksi. Se sai aluksi kaikkea parantavan kasvin nimen, jopa sitä sanottiin "pyhäksi yrtiksikin". Lähettilään mukaan se sai tieteellisen nimensä "Nicotiana".

Tupakan käyttö levisi nopeasti useaan maahan, varsinkin kun se oli sangen monipuolista. Alussa pidettiin nuuskaamista paljon vaivattomampana kuin tupakanpolttamista. Mutta niin pian kuin se saavutti alaa, alkoi sen ankara vastustaminenkin sekä valtion että kirkon taholta. Paavi Urbanus VIII -- sama, joka pakotti Galilein peruuttamaan "erehdyksensä", että maa kiertää aurinkoa -- julkaisi bullan kirkossa nuuskaamista vastaan. "Mutta se pyörii sittenkin", sanoi "erehtynyt", ja niin kävi tupakan menestyksenkin. Uusi paavi Benedictus XIII, joka itse oli ahkera nuuskaaja, peruutti bullan. Sopimattomana pidettiin myöskin tupakoimista kaduilla ja yleisillä paikoilla. Siitä sakotettiin. Johtavat kirkonmiehet päättelivät, että aivot "pehmenevät" tupakoimisesta, joten ihmisille voi pälkähtää päähän kaikenlaisia "vapaita ajatuksia". Rangaistuksia kovennettiin. 1600-luvulla menetti tupakanpolttaja Venäjällä nenänsä ja turkkilainen henkensä. Mutta jo Pietari Suurella -- uusien aatteiden omaksujalla -- oli piippu aina mukanaan. Pian kuului vesipiippu jokaisen turkkilaisenkin välttämättömyyksiin. V. 1618 -- kolmikymmenvuotisen sodan alkamisvuonna -- oli löytöretkeilijä sir Walther Raleigh noussut mestauslavalle piippu hampaissa!

Tupakan toivat Suomeen 30-vuotisesta sodasta palanneet hakkapeliitat. Täälläkin ruvettiin tuota pikaa ahkerasti nuuskaamaan ja "juomaan" tupakkaa. kuten silloin sanottiin. Eri kansat ovat käyttäneet tupakkaa monella eri tavalla. Patagonialaiset pitivät polttamista pyhänä toimituksena ja lukivat savuja tuprutellessaan "tupakkarukouksia". Beduiinit sirottelivat hienonnettua tupakkaa kielelleen ja hankasivat sitä ikeniinsä. Monet afrikkalaiset neekeriheimot tunkivat nenäänsä tupakkaa, jota ensin liotettiin vedessä, ja johon sekoitettiin pippuria ja tuhkaa voimakkuuden lisäämiseksi -- nuuskasivat siis. Mällin pureminen lienee lähtöisin Afrikan mustaihoisten parista. Paraguayssa taas sekä miehet että naiset, jopa lapsetkin kostuttelivat puupuikkoa nuuskaan ja imivät sitä kuin meillä lapset tikkukaramellia. Grönlannin eskimot taas nauttivat tupakasta eniten siten, että he yksinkertaisesti söivät sitä.

Suomessa koetti valtiovalta aluksi rajoittaa tupakan käyttöä ei suinkaan siksi, että se olisi ollut vahingollista, vaan siksi, että kaiken tupakan olisi pitänyt tulla maahan valtion varaston kautta ja sitten vasta ankarasti verotettuna yhteisen kansan käyttöön. Papitkin selittivät, ettei raamatussa puhuta tupakkakasvista mitään, ja etteivät Aatami sen paremmin kuin pyhät patriarkatkaan nuuskanneet eivätkä apostolit pilanneet suutaan nikotiinilla. Mutta muutaman vuosikymmenen kuluttua esiintyi jo pappeja, jotka itse edistivät tupakanviljelystä, kuten Laihian kappalainen Reinius, joka innokkaasti kokeili tupakanviljelyksellä. Kun vastustus sekä hallituksen että papiston taholta heikontui, lisääntyi tupakan käyttö nopeasti. Valtiovallan taholta pyrittiin lopuksi suosimaankin kotimaisen tupakan viljelystä.

Niinpä kehoitettiin kansaa tupakanviljelyyn v. 1724, "koska ilmasto tehtyjen kokeiden nojalla oli havaittu siihen soveliaaksi". Ja saadakseen porvarit paremmin innostumaan tupakan viljelyyn, määräsi hallitus, että kaupunkien tuli luovuttaa jokaiselta tynnyrinalalta kaksi kapanalaa maata tähän tarkoitukseen.

Ensimmäisenä näkyvänä seurauksena tupakan kotimaisesta tuotannosta oli tupakkatehtaan perustaminen Turkuun 1731. Sen jälkeen ilmestyi toisiakin.

Historia osoittaa, että tupakan viljelyllä on Suomessakin kauas taakse päin ulottuvat perinteet. Näin ollen ei suinkaan ole outoa, että jälleen turvaudumme esi-isäimme keinoon tupakankin kohdalla. Oma apu on paras apu, ja siksipä onkin varminta, että ne, joilla siihen on tilaisuus, ryhtyvät itse poistamaan tupakkapulaansa. Seuraavassa selostetaan, miten tupakan viljelijän on meidän maassamme meneteltävä.

Voidaanko maassamme tuottaa hyvää tupakkaa?

Tupakka on erittäin vaativainen kasvukauden lämpötilaan ja kosteusmäärään nähden, joten maamme ilmastolliset olosuhteet asettavatkin eräitä rajoituksia kunnollisen polttotupakan tuottamiselle. Haitallisimpina tekijöinä ovat kasvukautemme lyhyys ja sen alhainen lämpötila, jotka estävät useimpina vuosina tupakan täysin tuleentumasta ennen syyshallojen tuloa, varsinkin jos lannoitus ja viljelysteknilliset toimenpiteet ovat olleet väärät. Tupakan hyvyyshän riippuu suuresti siitä, saammeko sen korjatuksi täysin tuleentuneena. Maassamme viljellyt jalommat tupakkalajikkeet ovat niin myöhäisiä, että niistä tuskin koskaan saadaan koko satoa täysin tuleentuneena korjatuksi, joskin oikein lannoitettuna, aikaisin kylvettynä ja istutettuna sekä valitsemalla mahdollisimman lämmin ja tuulilta suojattu kasvupaikka voimme huomattavasti edistää niiden tuleentumista. Tupakan maku ja haju riippuvat lopullisesti siitä, kuinka vähän siinä on valkuaisaineita ja klooria sekä miten paljon se sisältää kalia. Kloori vaikeuttaa tupakan palamista ja valkuaisaineet antavat sille vastenmielisen maun ja hajun, kun taas kali aiheuttaa raikkaan ja miellyttävän maun sekä edistää palamista. Edellämainittuihin ominaisuuksiin voimme ratkaisevasti vaikuttaa lannoituksella. Meilläkin voidaan tuottaa sellaista tupakkaa, joka tyydyttää verraten korkeitakin vaatimuksia.

Tupakan lajikekysymys.

Maassamme viljellyt tupakkalajikkeet voidaan jakaa kahteen päälajiin: Palturitupakka (Nicotiana rustica), jonka varsi on usein maasta lähtien haaroittuva, lehdet ovat muodoltaan puikeat tai soikeat, joskus melkein herttamaiset ja pitkäruotiset. Kukkien väri on keltaisenvihreä. Varsi on niin pehmeä, että se voidaan leikata ja lehtiin sekoitettuna polttaa piipussa. Vaikka tästä tupakkalajista ei saadakaan korkeampia vaatimuksia vastaavaa tupakkaa, puoltaa se kuitenkin paikkansa alkeellisissa viljelysoloissa. (Kuten useissa osissa maatamme, sillä useat sen kannoista -- lajikkeista -- ovat oloihimme sopeutuneita.) Tähän ryhmään kuuluu meillä yleisesti viljelty lajike Amersfort.

Virginiatupakka (Nicotiana tobacum) on pitkävartinen (1-2 m.), latvaosastaan haaroittuva, alimmat lehdet ovat suuria, leveänsuikeita ja ylimmät melkein pitkulaisia. Kukkien väri on vaaleanpunainen. Varsi on kova, puumainen, joten sitä ei voida käyttää. Tähän lajiin kuuluvista lajikkeista on maassamme viljelty kohtalaisella menestyksellä mm. seuraavia: Virginia, Cuba, Havanna, Sumatra ja Connecticut. Mainitut lajikkeet ovat kuitenkin niin myöhäisiä, että on epävarmaa, saadaanko meikäläisissä olosuhteissa koskaan koko lehtisatoa täysin kypsänä korjatuksi. Kasvukauden ollessa edullinen ja oikein lannoitettuna sekä hiostettuna saadaan niistä kuitenkin verraten tyydyttävää tupakkaa.

Kylvö ja taimien kasvatus.

Koska kasvukausi maassamme on lyhyt ja tavallisesti verraten viileä ja tupakka puolestaan korkeata lämpötilaa vaativa kasvi, ei sitä voida kylvää suoraan avomaahan, vaan ensin on kasvatettava kylvölaatikoissa tai lavassa taimia, jotka ilmojen lämmittyä tarpeeksi istutetaan avomaalle. Ahkera tupakoitsija käyttää vuodessa noin 10 kg tupakkaa, joka vastaa suunnilleen noin ½ aarin satoa. Virginiatupakoiden taimia tarvitaan mainitulla alalla 200-250 kpl istutusetäisyydestä riippuen ja palturitupakoiden n. 4 kertaa enemmän. Tupakan siementen ollessa erittäin pieniä (1 g:ssa on 5000-9000 kpl) tarvitaan niitä siis sangen vähän.

Pieniä taimieriä voidaan mainiosti kasvattaa laatikoissa, jotka tehdään 50 sm pitkiksi, 30 leveiksi ja 10 korkeiksi. Laatikot täytetään melkein laitojaan myöten hiekkamullalla, joka laudalla painaen tasoitetaan ja tiivistetään. Sopivin kylvöaika on huhtikuun alkupuoli. Siemenet ripotellaan mahdollisimman tasaisesti laatikkoon ja kylvöksen päälle seulotaan multaa vain sen verran, että siemenet juuri peittyvät. Kylvös kastellaan lämpimällä vedellä joka päivä varoen, ettei multa lähde veden mukana liikkumaan. Taimien tultua pinnalle siirretään laatikko ikkunan luo. Jotta taimet kehittyisivät tanakoiksi on aivan välttämätöntä, että ne koulutetaan kasvulehtien ilmestyttyä ainakin kerran ja siinä tapauksessa lämpimään lavaan 5-6 sm etäisyyteen toisistaan. Taimet voidaan kouluttaa myös toiseen laatikkoon esim. 2,5 sm etäisyyteen, jolloin edellämainitun suuruiseen laatikkoon mahtuu 300 tainta, mutta tällöin on välttämätöntä toimittaa toinen koulutus ilmojen lämmittyä kylmään lavaan käyttäen 5-6 sm etäisyyttä. Jos lavamulta on ravintoaineköyhää, on syytä sekoittaa kasteluveteen esim. Y-lannosta ruokalusikallinen 10 litraan vettä. Lavan tuuletuksesta on pidettävä huolta, etteivät taimet pääse palamaan. Kuta tanakampia taimet istutettaessa ovat, sitä nopeammin niistä kehittyvät yksilöt kasvavat ja tuleentuvat sekä antavat suuremman sadon kuin heikot taimet.

Maalaji, maan muokkaus ja lannoitus.

Tupakkamaaksi on valittava mahdollisimman lämmin ja tuulilta suojattu kasvupaikka, mieluummin etelään viettävä rinne. Parhaiten menestyy tupakka hikevässä hiekkamultamaassa. Mullasköyhiä ja kuivahkoja hiekkamaita voidaan parantaa lisäämällä niihin kompostimultaa, joka ei kuitenkaan saa sisältää sellaisia aineita ja jätteitä, joissa on klooria. Suomulta sopii myöskin hyvin maan parannusaineeksi, kunhan se vain ei ole liian hapanta. Vedenvaivaamassa ja liian happamassa maassa ei tupakka luonnollisesti kasva, joten ojituksesta ja kalkitsemisesta on pidettävä huoli. Tupakkaa voidaan viljellä samassa paikassa jatkuvasti useita vuosia, ehkäpä vuosikymmeniäkin, ellei maahan pesiydy tupakalle vaarallisia kasvitauteja ja tuholaisia. Näyttää päinvastoin siltä kuin tupakan laatu paranisi viljeltäessä sitä jatkuvasti samassa maassa.

Tupakkamaa on syksyllä käännettävä syvään, jotta saataisiin mahdollisimman paksu elomultakerros. Keväällä maanpinnan kuivuttua äestetään se, tai pienien alojen ollessa kysymyksessä, pöyhitään haravalla, jotta pinnalle muodostuisi muutaman sentimetrin paksuinen, kosteuden haihtumista estävä maakerros. Mahdollisimman aikaisin keväällä sekoitetaan myöskin lannoitteet maahan.

Kuten jo aikaisemmin mainittiin on tupakka erikoisen vaativainen lannoitukseen nähden. Karjanlantaa voidaan tupakalle antaa 200-300 kg aarille, varsinkin sen maan fysikaalisia ominaisuuksia parantavan vaikutuksen vuoksi. Liian voimakas karjanlantalannoitus pilaa tupakan maun. Se on annettava ehdottomasti jo syysmuokkauksen yhteydessä. Makki-, sian- ja lampaanlantaa sekä virtsaa ei tupakkamaan lannoitukseen saa käyttää. Karjanlannan lisäksi on tupakalle annettava runsaasti kalia, mutta kaupassa olevista kalilannoitteista kelpaa ainoastaan kaliumsulfaatti. Ulkolaisten kokeiden mukaan voidaan sitä antaa jopa 8 kg aarille. Ellei kaliumsulfaattia ole saatavissa sopii se korvata puuntuhkalla, jota käytetään 40-70 kg edellämainitulle alalle. Suuria tuhkamääriä käytettäessä on fosforihappolannoitus tarpeeton, mutta muussa tapauksessa annetaan n. 2 kg superfosfaattia aarille. Jos tupakkamaa on saanut karjanlantaa, ei typellisiä lannoitteita tarvitse käyttää muuta kuin kasteluveteen liuotettuina taimille. Taimien hoidon yhteydessä mainitaan siitä lähemmin. Ellei karjanlantaa ole käytetty, voidaan tupakalle antaa esim. seuraava lannoitus: 2-4 kg kalkkisalpietaria, 2 kg superfosfaattia ja 6-8 kg kaliumsulfaattia aarille. Ellei väkilannoitteita ole saatavissa, voidaan hätätilassa tulla toimeen karjanlannalla ja puuntuhkallakin. Uusimpien tutkimusten mukaan ei tupakalle saisi käyttää salpietarilannoitteita, vaan pitäisi ne korvata joko virtsaaineella (kaupasta ostettava väkilannoite) tai kalkkitypellä. Edellistä käytetään aarille 0.7-1.3 ja jälkimmäistä 1.5-3.0 kg. Kalkkityppi, joka on myrkyllinen ja kasveja vahingoittava aine, jos se joutuu sellaisenaan kasvien kanssa kosketukseen, on sekoitettava maahan ainakin kaksi viikkoa ennen taimien istutusta. Sitä ei saa myöskään käyttää kasteluveteen sekoitettuna.

Taimien istutus ja hoito.

Taimet istutetaan avomaahan kun keväthallojen vaara on ohi ja maa tarpeeksi lämminnyt. Etelä-Suomessa on istutusaika kesäkuun alkupuolella ja pohjoisempana tietenkin muutamia päiviä myöhemmin. Näihin aikoihin pitäisi taimien olla oikein hoidettuina sopivan suuria, suurimpien lehtien n. 10 sm pituisia. Istutusetäisyyksinä käytetään 50X40 tai 50X50 sm. Palturitupakka istutetaan tiheämpään. Istutus toimitetaan pilvisenä päivänä tai iltapäivällä, sillä taimet kärsivät istutettaessa suoranaisesta auringonpaisteesta. Taimien kastelusta on tietenkin pidettävä huolta. Istutuksen jälkeen on varovaisinta varjostaa taimet auringonpaisteelta lehtipuun oksilla, hienolla ruoholla tai sanomalehdillä. Jos taimet näyttävät kärsivän kuivuudesta on niitä jatkuvasti kasteltava joko pelkällä vedellä tai kasvun edistämiseksi salpietariliuoksella, jossa on 1 ruokalusikallinen kalkkisalpietaria 10 litrassa vettä. Salpietarivedellä kasteleminen lopetetaan viimeistään heinäkuun puoliväliin mennessä, sillä muuten kasvavat tupakat niin reheviksi, etteivät ne ennätä tuleentua.

Tupakkamaa harataan useaan kertaan niin kauan kuin kasvusto sen sallii. Harauksen tarkoituksena on estää kosteuden haihtuminen maasta ja pitää rikkaruohot kurissa, joilla seikoilla on sangen suuri vaikutus sadon suuruuteen.

Erittäin tärkeä hoitotyö on tupakan latvominen, jolla ymmärretään kasvin latvaosan, siis kukinnon ja ylimpien lehtien, katkaisemista. Tämän toimenpiteen tarkoituksena on lehtien kasvun edistäminen ja laadun parantaminen. Latvominen suoritetaan kukkien auettua ja jätetään tällöin n. 12 lehteä kasvamaan.

Tupakan lehtien hangoissa on silmuja, jotka alkavat etenkin latvomisen jälkeen kehittyä ja kasvattaa sivuversoja eli "varkaita" varsinkin ylimpien lehtien hankoihin. Jos latvominen on suoritettu liian aikaisin on sivuversojen muodostus sangen voimakas, ja aiheuttaa niiden poistaminen varsin paljon työtä ja vaivaa. Palturitupakasta ei yleensä poisteta sivuversoja eikä niitä latvotakaan, vaan poistetaan ainoastaan kukat. Koska tupakan lehdet ovat aamuisin ja pilvisinä päivinä sangen hauraita on "varkaiden" poistaminen toimitettava aurinkoisena paivänä lehtien ollessa hiukan nuutuneita. Katkaistuja kukkia ja sivuversoja ei saa jättää lehdille, koska ne aiheuttavat niihin pilaantuvia kohtia.

Sadon korjuu ja kuivattaminen.

Tupakanlehden tuleentuessa muuttuu sen väri vaaleammaksi ja siihen ilmestyy kellertäviä laikkuja, jotka suurenevat tuleentumisen edistyessä. Laikkujen muodostaessa noin ½ lehden pinta-alasta on se korjuukypsä. Tupakka korjataan aurinkoisena päivänä joko siten, että lehdet taitetaan sitä mukaa kuin ne kypsyvät ja pujotetaan heti naruun kuivumaan tai niin, että koko kasvi katkaistaan juurenniskasta ja ripustetaan tyveen viilletystä 5-6 sm pitkästä kielekkeestä riippumaan rautalankaan tai nuoraan. Edellinen tapa on suuritöinen ja tilaa vaativa, mutta lehdet kuivuvat hyvin, kun taas jälkimmäinen ei vaadi läheskään niin paljon tilaa ja työtä, mutta lehdet kuivuvat sangen hitaasti ja voivat ainakin ylimmät aikaisten pakkasten sattuessa paleltua. Jos on käytettävissä lämmitettävä kuivaushuone on edullista korjata tupakka jälkimmäisellä tavalla, sillä lehdet jatkavat tällöin tuleentumistaan. Jotta tupakan lehdet tulisivat kauniin keltaisen värisiksi on hyvä pitää ne aluksi 2-3 viikkoa aivan pimeassä. Tehokkaasta tuuletuksesta on pidettävä huoli, sillä mehevät lehdet homehtuvat muuten helposti.

Hiostaminen ja maustaminen.

Kuivattua tupakkaa voidaan sellaisenaankin polttaa, mutta hyvän maun ja hajun aikaansaamiseksi on se vielä hiostettava. Pienet tupakkaerät, jollaisista meikäläisissä oloissa on kysymys, eivät hiostu ulkopuolista lämpöä käyttämättä, koska lämmön ja kosteuden haihtuminen on suuri. Noin 50 kg erä rupeaa itsestään lämpiämään, jos on tiukasti ladottu ja hyvin peitetty. Jos on käytettävissä edellämainitun suuruinen tupakkaerä voidaan hiostaminen suorittaa seuraavasti: Lehdet sidotaan, niiden käsittelyn helpottamiseksi, 20-30 lehteä käsittäviin nippuihin. Aivan kuivat lehdet eivät kuitenkaan hiostu, joten ne on ennen riiputtamista venytettävä eli saatava sopivan kosteiksi pitämällä niitä kosteassa ulkoilmassa tai kastelemalla ne vedellä esim. hajoittajalla varustettua ruiskua käyttäen. 100 kg kohti huonekuivaa tupakkaa käytetään n. 8 1 vettä. On huomattava, etteivät lehdet saa olla liian kosteita, sillä ne pilaantuvat helposti. Sopivan kosteat niput ladotaan puulattialle läjään kärkipuolet keskustaan päin ja peitetään erittäin huolellisesti säkeillä tms. Muutaman vuorokauden kuluttua alkaa lämpötila läjän keskustassa nousta ja se saa kohota savuke- ja piipputupakassa korkeintaan 36 asteeseen ja sikaaritupakassa jonkinverran korkeammalle. Lämpötilan noustua edellämainittuun asteeseen puretaan läjä ja ladotaan uudelleen tyvipäät keskustaan päin ja annetaan lämpötilan jälleen nousta mainittuun asteeseen, jonka jälkeen läjä puretaan ja tupakat kuivataan. Edellä kuvattua hiostamistapaa käyttäen on meillä saavutettu verraten hyviä tuloksia.

Useimmiten ovat tupakkaerät kuitenkin niin pieniä, etteivät ne hiostu ulkopuolista lämpöä käyttämättä. Tällöin voidaan menetellä siten, että lehdet pannaan kosteutta pitävän päällyksen sisään, esim. peltipönttöön tai lasipurkkiin, joka sijoitetaan lämpimään paikkaan, kuten uuniin päälle tai haaleaan uuniin. Erittäin hyviä tuloksia on saatu siten, että lehdet on ensin leikattu sopivan kosteina n. 1 mm leveiksi suikaleiksi, siis sellaisiksi, jollaisena tupakan savukkeita tehtäessä tulee olla, ja sullottu leike lasipurkkiin, jota on pidetty kolmisen viikkoa lämpimän uunin päällä. Tällä tavalla voi hiostaa aivan pieniäkin eriä. Maaseudulla on sopivana lämmönlähteenä hevosenlantatunkio. Viimemainittuja hiostustapoja käytettäessä on vaikeata määritellä etukäteen hiostusaikaa, vaan on kunkin itsensä otettava siitä selvää makukokeita tekemällä.

Liian väkevää tupakkaa voidaan miedontaa liuottamalla sitä kylmässä vedessä noin vuorokausi tai kuumassa pari tuntia. Tupakan makua ja varsinkin hajua voidaan parantaa mausteilla. Maassamme kasvaa villeinä eräitä kasveja, joita voidaan käyttää mainittuun tarkoitukseen. Sellaisia kasveja ovat esim. tuoksusimake, hyvänhajuinen maarianheinä, minttu ja ajuruoho. Hiostettuja kirsikan ja ruusunlehtiä käytetään ulkomailla yleisesti tupakan maun ja hajun parantajina. Apteekeista ostettavista mausteista mainittakoon lavendelinkukka, kamarini ja ruusuöljy. Kaksi jälkimmäistä ainetta on ruiskutettava tupakkaan mietoina vesiliuoksina, sillä ne ovat erittäin voimakkaita mausteita. Tupakka voidaan maustaa joko hiostumaan pantaessa tai vasta vähän ennen käyttöä. Kokeilemalla eri mausteita voi kukin saada haluamansa makuista ja hajuista tupakkaa.

Näin selviävät tupakkapulasta ne, joilla on käytettävissään maatilkku tupakan viljelemiseen. Heidän ei tarvitse turvautua korvikkeeseen, vaan voivat näin pula-aikanakin tuprutella oikeata tupakkaa, vieläpä kotimaista sellaista. Mutta kaikilla ei ole käytettävissään maatilkkua, ja siksipä heidän onkin turvauduttava korvikkeisiin tai jatkettava tupakka-annoksiaan korvikkeella. Tämäkin käy päinsä.

Tupakan korvikkeet.

Helpoimmin Suomessa saatavat tupakan korvikkeen raaka-aineet ovat omenan, mansikan, ruusun, kirsikan, vadelman ja nokkosen lehdet. Parhaimpina lienee pidettävä mansikan, kirsikan ja ruusun lehtiä. Käytettäessä edellämainittuja lehtiä tupakan korvikkeen raaka-aineeksi on ne käsiteltävä samoin kuin oikeat tupakanlehdetkin; ne on siis myös hiostettava.

Korviketupakan hiostaminen.

Kotitupakan viljelijät voivat hiostaa tupakan korvikkeen samanaikaisesti oikean tupakan kanssa korvikelehdet valmiiksi sekoitettuna tupakanlehtiin. Ne, jotka eivät itse tupakkaa viljele, mutta haluavat valmistaa itselleen tupakan korviketta sekoittaakseen sitä myöhemmin saamaansa kotona viljeltyyn tupakkaan tai korttiannoksiin voivat hiostaa korvikelehdet siten kuin aikaisemmin on kerrottu oikean tupakan hiostamisesta.

Hiostettu tupakan korvike oikeaan tupakkaan sekoitettuna menee jo täydestä sellaisenaankin, mutta voidaan korviketta helposti ja huomattavassa määrin vielä parantaa, jos siihen käytetään esimerkiksi tupakkakorteilla saatuja sikareja. Murentakaa yksi kookkaanpuoleinen tai kaksi pienehköä sikaaria silpuksi. Sekoittakaa tämä tupakka ja 5 g käytettyjä teelehtiä puoleen litraan vettä. Keittäkää seosta siksi, kunnes sen on kiehunut puoleen alkuperäisestä määrästään. Seoksen jäähdyttyä siivilöikää pois tupakka ja teelehdet. Sekoittakaa sitten veteen 50 g sokeria ja 10 g salpietaria. Kaatakaa seos pulloon ja ravistakaa huolellisesti niin, että aineet ovat ehdottomasti sekaantuneet. Kostuttakaa tämän jälkeen hienonnetut korvikelehdet tällä liuoksella kaksi kertaa parin päivän väliajalla -- ja tupakan korvike on valmista, jos vaatimukset ovat kovin vähäiset, poltettavaksi jo sellaisenaankin. Parhain tulos saavutetaan kuitenkin siten, että korvike sekoitetaan oikeaan tupakkaan suhteessa 1:5, eli siis 100 grammaan tupakkaa 20 g korviketta. Omakohtainen kokeilu vie tässäkin varmaan parhaimpaan tulokseen. Siten voidaan esim. edelläselostetun seoksen asemesta käyttää kostutusaineena makeita viinejä. Sokeria lisätään tarpeen mukaan ja sekoitetaan viiniin vielä lisäksi kanelia tai kardemummaa. Seoksen annetaan ennen käyttöä seistä noin viikon päivät tiiviisti suljetussa pullossa.

Korvikkeesta korviketta.

Koska useimmille tupakkamiehille eivät nykyiset korttiannokset läheskään riitä ovat piintyneet nikotiinin orjat keksineet toinen toistaan "parempia" sekoituksia. Ja mikä kummallisinta -- jokainen tuntuu olevan erittäin tyytyväinen omaan "velliinsä". Niinpä tupakan kadottua markkinoilta monet vanhat tupakkamiehet, vieläpä hienojen "sikarienkin purijat", ryhtyivät piipussa polttamaan kaupasta saatavaa korviketeetä sellaisenaan. Kun tähän sataprosenttiseen korviketeehen sekoitetaan vähän oikeata tupakkaa, on tulos tietysti maittavampi.

Monen tupakkamiehen mielen painaa murheelliseksi epätietoisuus siitä, kauanko tällaista niukkuuden aikaa kestää, ja voiko Eurooppa yleensä tulla tupakan suhteen omavaraiseksi.

Kaikkien sotien aikana on tehty se havainto, että silloin tupakan käyttö suuresti lisääntyy. Tupakkahan on eräänlaista hermolääkettä eikä näin ollen tarvitse ihmetellä edellämainittua ilmiötä. Se havaittiin sangen selvästi myöskin Suomessa talvisodan aikana. Silloin tupakan käyttö lisääntyi niin paljon, että sodan päättyessä olivat tupakkavarastot kotirintamalla melkein lopussa. Mutta kun sota oli päättynyt, väheni tupakan kulutus ja niin vältyttiin silloin tupakkapulasta. Kun tämä sotamme alkoi, eneni tupakankulutus jälleen, ja kun sotaa on jo jatkunut kauan eikä ulkomailta ole entisessä määrässä saatu raakatupakkaa, olemmekin tällä tavoin joutuneet tupakkapulaan.

Rintamamiehet polttavat tupakkaa rintamalla ollessaan paljon, enemmän kuin ovat aikaisemmin kotioloissa polttaneet. Tupakka on tulilinjan miehelle melkein ainoa nautinto ja vieläpä sangen virkistävä nautinto, ja siksi kaikissa maissa pyritäänkin asemiehille varaamaan täysin riittävät tupakka-annokset. Kotirintama saa sodan aikana tulla toimeen vähemmällä, vaikka kotirintamallakin hermot ovat kiristyneet ja tupakan käyttö olisi normaalia suurempi, jos sitä mielin määrin saisi. Voidaan sanoa, että armeija, jolta puuttuu tupakka, ei ole täysin taistelukelpoinen. Tupakan puute hermostuttaa kotirintamaa enemmän tai vähemmän. Tupakkakin on eräänlainen sota-ase.

Kaikissa Euroopan maissa podetaan nykyisin tupakkapulaa. Tämän ovat aiheuttaneet useatkin eri syyt. Kuten edellä jo mainittiin, lisääntyy tupakan kulutus aina sota-aikana huomattavasti ja niin on tapahtunut nytkin. Merkittävin aihe Euroopan tupakkapulaan on kuitenkin se, että tupakan tuonti Euroopan ulkopuolella on tyrehtynyt. Viljelysvuonna 1938-39 tuotiin Eurooppaan tupakkaa muista maanosista 109.700 tonnia eli noin neljännes maanosamme tupakantarpeesta, kun ei oteta huomioon Englantia eikä Venäjää. Tällä tavoin olemme joutuneet supistamaan tupakan kulutustamme noin neljänneksellä. Pulan aiheuttaa lisäksi se, ettei Euroopan omaa tupakkasatoa saada sodan aiheuttamien kuljetusvaikeuksien takia tasaisesti jakautumaan maanosamme eri puolille. Lisäksi on sota pienentänyt Euroopan tupakkasatoa. Niinpä Kreikan tupakan tuotanto kärsi sodan johdosta huomattavasti ja sodan jälkeen on siellä laajoja tupakkaviljelmiä muutettu viljanviljelyksiksi torjumaan maan elintarvikepulaa.

Euroopan tupakan kokonaiskulutus -- lukuunottamatta Englantia ja Venäjää -- laskettiin olleen viljelysvuonna 1938-39 noin 433.000 tonnia. Tästä määrästä oli tuotu Euroopan ulkopuolelta -- kuten edellä jo mainittiin -- 109.700 tonnia, muu osa oli Euroopassa kasvatettua. Näin ollen mainittuna viljelysvuonna oli Euroopan tupakkasato noin 348.000 tonnia, josta määrästä kuitenkin noin 25.000 tonnia vietiin Euroopan ulkopuolelle.

Tämän maailmansodan alkaessa oli siis Eurooppa tupakan suhteen noin 75 %:sesti omavarainen. Kun sodan johdosta kulutus kuitenkin normaaliaikaan verrattuna samanaikaisesti lisäytyi, oli luonnollista, että Euroopassa on pyritty laajentamaan tupakan tuotantoa. Suurin lisäys on tapahtunut Bulgariassa, jossa tuotanto vuonna 1939 oli 36.000 tonnia, mutta jo vuonna 1941 60.000 tonnia ja viime vuonna se lienee ollut 80.000 tonnia. Italiakin on lisännyt tupakan tuotantoaan niin paljon, että siltä jo liikenee tupakkaa vietäväksi muihinkin maihin. Samaan suuntaan on kehitys tapahtunut myöskin Saksassa, Ranskassa ja Romaniassa. Muun muassa Ranskassa maksetaan nykyisin tupakan viljelijöille viljelyspalkkiota. Samanaikaisesti tuotannon lisäämisen kanssa on myöskin eurooppalaisen tupakan laatua pyritty jalostamaan niin, että se vastaisi hienoimpiakin Euroopan ulkopuolelta aikaisemmin tuotettuja laatuja.

Edellämainittujen Euroopan vanhojen tupakanviljelysmaiden tuotannon lisäämisen avulla on jo huomattavasti edistetty Euroopan tupakkaomavaraisuutta. Mutta nämä maat tuskin tätä ongelmaa ratkaisevat sen jälkeen, kun Saksan haltuun on joutunut Ukraina. Sehän on jo aikaisemmin tunnettu "Euroopan vilja-aittana", mutta siitä voidaan kehittää nopeasti myöskin Euroopan tupakka-aitta.

Viljelyskautena 1939-40 oli tupakan viljelysala Ukrainassa 43.170 hehtaaria, josta saatiin yksistään mahorkkatupakkaa 85.000 tonnia, mikä on noin 68 % koko Neuvostoliiton tupakan tuotannosta. Jos verrataan Ukrainan tupakanviljelyä Euroopan tärkeimmän tupakantuottajamaan, Bulgarian, viljelyksiin, voidaan todeta, että vuosina 1937-41 viljeltiin Bulgariassa tupakkaa 47.500 hehtaarin suuruisella alalla ja vuosisato oli noin 40.000 tonnia vuodessa. Tästä huomataan, että Ukrainan tupakantuotanto on ollut suurempaa kuin Bulgarian, joskin Ukrainassa on viljelty enimmäkseen mahorkkaa, joka ei oikein tyydytä keskieurooppalaisen tupakoitsijan makuvaatimuksia.

Ukrainan jouduttua saksalaisten haltuun on sodan vauriot sikäläisillä tupakkaviljelyksillä nopeasti korjattu ja tupakanviljelystä on ryhdytty laajentamaan sekä uusimaan tupakkalajeja siten, että ne tyydyttäisivät eurooppalaista makua. Ukrainan valtakunnan komissaarin määräyksen mukaan on tupakan viljelysalaa siellä suurennettava 20 %, jolloin viljelysala nousee 60.000 ha:iin. Erikoista huomiota kiinnitetään tupakkalaatuihin, ja mm. sikaari tupakan viljelystä tullaan erikoisesti kehittämään.

On luonnollista, ettei tällaista suurisuuntaista viljelyä voida kädenkäänteessä järjestää eikä näin ollen voida Ukrainasta odottaa keski-eurooppalaisten tupakoitsijan maun mukaista satoa ennenkuin parin vuoden kuluttua.

Me eurooppalaiset emme tämän maailmansodan aikana ole läheskään erinäisten kulutustarvikkeiden saannin suhteen niin avuttomassa asemassa kuin edellisen maailmansodan aikana. Me olemme nyt esim. viljan suhteen paljon omavaraisempia kuin 25 vuotta sitten. Näin on laita myös tupakan kohdalla. Parin kolmen vuoden kuluessa on Euroopan tupakkaomavarainen -- mutta kaikkihan riippuu loppujen lopuksi siitä, miten tämä sodan myrsky kehittyy ja päättyy.

Pois Pula ja Puutteet, 1943, kirjoittanut Untamo Utrio.